Jokaisella meillä on vain yksi elämä ja jokaisen elämä päättyy joskus. Joillain se päättyy vanhana, joillain aivan yllättäen, joillain sairauden uuvuttamana.
Multa ei ennen tätä ole kuollut ketään kaveria. Ei me oltu enää läheisiä, mutta oltiin vajaa kaksi vuotta sitten siellä kurssilla missä olin. Hän oli mun kurssikavereista mulle se läheisin ja me tehtiin yhdessä kaikenlaista, käytiin Ikeassa, hän kyläili meillä, etsittiin yhdessä työharjoittelupaikkoja, manattiin yhdessä kurssin vetäjiä, otettiin kahdestaan vastaan haukut, vaikka koko ryhmä lintsasi.
Lopetettiin kurssi kesken samana päivänä, eikä nähty sen jälkeen.
Mun on tehnyt niin monta kertaa mieli pitää meidän kurssin reunion, koska meillä oli hyvä ja tiivis porukka, jonka kanssa olisi ollut mukava hengailla vielä kerran yhdessä.
Nyt olisi kyllä ihana kokoontua muistelemaan tätä ihanaa tyttöä, jonka aika lähteä tuli liian aikaisin. Hän lähti nopeasti, kolmen kuukauden kuluttua sairauden toteamisesta.
Olen surullinen. Tuntuu silti väärältä ja tuntuu, ettei mulla ole oikeutta olla surullinen, koska ei me oltu juteltu ainakaan vuoteen. Saanko olla surullinen? Saanko itkeä?
Eräs hänen läheisensä oli linkittänyt tämän laulun Facebookiin. Nyt itkettää enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti