1991, minä synnyin.
1996, äitini oli hengenvaarassa. Kaiken pahan alku ja juuri. Pieni 5-vuotias raukka kärsi sisäisiä vahinkoja, joita ei osattu korjata, koska en ilmeisesti näyttänyt niitä ulkoisesti. Ainakaan vielä tuossa vaiheessa. Suuri sairaudenpelko on ollut läsnä tuosta asti. Vaarini kuoli samana vuonna.
1998, menin kouluun, mua oli jossain vaiheessa ruvennut ahdistamaan syöminen julkisissa tilanteissa, joten ekaluokalla en oikein uskaltanut syödä koulussa, mutta se meni ohi.
2001, koulupelko. En mennyt kouluun, ahdisti, pelotti. Tästä kerroinkin jo aiemmin.
2003, ylläoleva tapahtuma toistui, tästäkin kirjoitin siis aiemmin jo.
2007, huhtikuun loppu. Kieltäydyin taas menemästä kouluun, koska eräs poika sai epilepsiakohtauksen ja pelkäsin sitä niin paljon. Kävin koulun loppuun lähinnä tekemällä kokeet koulussa ja jotain tehtäviä kotona. Monet numerot laski, koska opettajat ei hyväksyneet tätä järjestelyä. Rehtori ja opo kuitenkin hyväksyi.
2007 elokuun loppu, sairastuin mononukleoosiin. Jouduin makaamaan kotona sängyssä kaksi viikkoa, pystymättä olemaan edes istumassa 10 minuuttia kauempaa. Oli aivan järkyttävää pahoinvointia ja olin niin kuollut. Laihduin 6 kiloa.
Mononukleoosin jälkeen lähdin vapaaseurakuntaan kokoukseen, joka alkoi klo 19.00. 19.15 mua alkoi ahdistamaan niin paljon, että ajattelin että lähden kotiin viimeistään 19.30 jos paha olo ja ahdistus ei mene ohitse. Ei mennyt, lähdin kotiin.
Hyvin hyvin useasti tuon jälkeen olen miettinyt, että mitä jos olisin jäänytkin sinne ja voittanut ahdistuksen? Olisinko nykyään aivan terve ja vapaa tästä ahdistuksesta ja kamaluudesta?
2007 syksy - 2008 marraskuu. Olin kotona. Sairastuin ahdistuneisuushäiriöön. En käynyt varmaan kuin kerran kaupassa. Ahdisti mennä kotipihaa pidemmälle. Perusvaatetukseni oli yövaatteet ja makasin yleensä vaan sängyssä tai olin koneella. Aika syvällä voisin sanoa käyneeni silloin. Koin olevani ihan loppu ja niin syvällä ja masentunut, ettei ollut mahdollisuutta parantua mistään enää. Ei masennuksesta, ei ahdistuneisuushäiriöstä, ei mistään.
Marraskuun lopussa veljeni sai lapsen, joten oli lähdettävä 100 kilometrin päähän katsomaan pientä. Siitä alkoi paraneminen. Siitä päivästä.
2009 helmikuu. Aloin seurustelemaan Joonaksen kanssa. Nähtiin joka viikonloppu. Aloin käymään useammin veljeni luona ja muutaman kerran Joonaksenkin luona, mutta en ollut yötä. Reipastuin paljon, kun Joonaksen kanssa menimme kauppaan ja muuallekin yhdessä.
2009 kesäkuu. Menin ensimmäistä kertaa Joonakselle yöksi, kun veljensä pääsi ripille. Olin ylpeä, että olin ollut yötä ja olin hirveän reipas. Näin monia Joonaksen sukulaisia silloin ja se oli upeaa. Oltiin koko kesä hirveän tiiviisti yhdessä.
2009 syksyllä aloin olemaan Joonaksella vähän ahkerammin yötä. Joonaksen koulun alkamisen jälkeen näkemiset ei rajoittuneetkaan vaan viikonloppuihin, koska olin viikollakin Joonaksella. Ei ahdistanut enää yhtään niin paljon.
2009 marraskuussa Joonas sai ajokortin, joten kulkeminen paikkoihin helpottui hirveästi. Kävimme paljon Tampereella, Ideaparkissa ja joka paikassa. Se oli ihan mielettömän upeeta.
2010 tammikuu, aloitin kognitiivisen psykoterapian.
2010 toukokuussa lähdimme yhdessä ensimmäistä kertaa oikeasti lomalle tai reissuun. 11.5.2010 astuttiin laivaan ja käytiin risteilyllä. Se oli myös mielettömän upeeta ja siistiä.
2010 heinäkuussa, 6 päivä, Joonas sai tietää, että meitä odottaa muutto, koska oli päässyt AMKiin. Pian sain myös itsekin tietää, että pääsen samaiselle paikkakunnalle kurssille.
Heinäkuussa kävimme myös Porissa ja olimme siellä yötä hotellissa ja kävimme vähän Jazzeilla.
2010 elokuu, 1. päivä. Muutto. Hirveän iso muutos, mutta se ei ahdistanut ja pelottanut niin paljoa kuin olin odottanut. Se tuntui hyvältä ja mukavalta. Ja hirveän aikuiselta. Musta oli tullut AVOVAIMO.
Aloitin elokuussa myös sen kurssin joka alkoi erittäin mukavasti. Oli hienoa, että pystyin elämään normaalia arkea 3 vuoden toimettomuuden jälkeen.
2010 marraskuu, lopetin kurssin. Voimavarat eivät riittäneet työharjotteluun. Olin ihan loppu ja poikki. En jaksanut siivota, en jaksanut tehdä mitään, olin hirveän väsynyt koko ajan.
22.3.2011. Tänään. Mulla on ahdistuneisuushäiriö. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä (toistaiseksi elokuuhun asti). Kuulostaa ihan hirveältä, mutta se on totuus. En koe vielä olevani valmis vielä menemään kouluun. Siksi käynkin terapiassa. Yritän etsiä omaa alaani, mutta mikään ei tunnu oikealta. Tulevaisuus ahdistaa vähän, kun en tiedä mitä tekisin.
Muutenkin tuntuu, että jotenkin vointi ja olo on alkanut mennä huonompaan suuntaan. Ihan pienetkin arjen asiat ahdistaa. Kaupassa käynti ahdistaa, mutta en anna sille periksi, menen silti kauppaan vaikka kuinka ahdistaisi, koska tiedän, että se on hyväksi. En anna periksi, en ikinä enää anna periksi!
Tiedän, että nousen täältä. Olen varma siitä. Olen onnellinen, että en anna itseni vajota, vaan ymmärrän sen, että nyt on vähän huonompi vaihe ja takapakkia, mutta parempia päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia on tulossa. Olen kasvanut ihmisenä hirveän paljon muutaman vuoden aikana.
Olen hirveän nuori, vasta 19. Ei mulla ole kiire mihinkään, mulla on koko elämä aikaa vielä keksiä mitä aion tehdä ja parantua ahdistuksesta. Ei mulla ole hätää. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti