Perjantai 20.1

Perjantaini (kuulostaapa typerältä) oli aivan loistava. Olin mennyt torstai-iltana nukkumaan jo yhdeltä, joten heräsin yllättävän virkeänä kahdeksan jälkeen. Kello tietysti herätti, mutta kuitenkin.

Terapiaan meneminen on ollut vaikeaa. On monta kynnystä, mitkä pitää ylittää, kun menee sinne.
Ensimmäinen kynnys on autosta nouseminen. Seuraava on käveleminen terapian ovelle. Kolmas on ovisummerin painaminen. Neljäs on portaiden kiipeäminen ylös. Viides on astuminen odotushuoneeseen. Kuudes ja viimeinen on astuminen terapeutin vastaanottohuoneeseen.

Yleensä jämähdän jo autoon, jossa voin helposti kuluttaa aikaa kymmenenkin minuuttia. Kun lopulta pääsen odotushuoneeseen, jämähdän siihenkin pitkäksi aikaa. Terapiaistunnot on lähiaikoina olleet n. 10-15 minuuttia. Voi surkeuksien surkeus.

Mutta perjantai, voi se onnellinen päivä. Istuttiin autossa parkkipaikalla. Ehdittiin istua paikallaan n. puoli minuuttia ja Joonas sanoi, että entä jos kokeillaan niin, että mennään vaan. No me sitten mentiin vaan. Jokainen este ja kynnys oli helposti ylitettävissä. En edes huomannut niitä. Oikeastaan mieleeni jäi vain se, että terapeuttini seisoo vastaanottohuoneensa ovella ja minä kävelen reippaasti ja iloisesti sisään sanoen "tässä mä nyt oon!"

Siinähän sitten olin. Koko terapia-ajan, 45 minuuttia. Palkinnoksi sain uuden tietokoneen.