2014 ja vähän 2015

Pieni vilkaisu viime vuoteen. Vuosi 2014 oli todella raskas monella tapaa. Mutta opin kiitollisuutta ja sen, että kaikesta selviää. Varoitus, tää on vähän tällainen synkistely-itkupostaus.

Vuosi alkoi hautajaisilla. Oli todella paljon surua, mutta myös helpotusta ja kiitollisuutta. En kuitenkaan tiennyt vielä, että mitä kaikkea ehtii tapahtua ennenkuin vuosi vaihtuu jälleen.

Kevät meni vähän ohi, olin paljon normaalia ahdistuneempi ja koulussa meni vähän niin ja näin. Seuraavat hautajaiset tulivat todella yllättäen toukokuussa. Olin vielä liian surkeana edellisistä, joten jätin nämä väliin.

Kesä meni ihan kivasti, oli kirpparisuunnistusta ja muuta mukavaa. Tosin silloin vielä crohnistani tietämättömänä kärsin sen tuskallisista oireista.

Syksyllä alkoi taas koulu, sen aloitus meni ihan mukavasti. Tiedossa oli myös tuleva tähystys, joka kauhistutti kovasti. Mutta siitäkin selvittiin ja helpotuksen huokauksen kera sain tietää sairastavani crohnia. Se oli oikeasti niin helpottavaa, kun vihdoin kaikelle oli selitys.

Ennen joulua oli tiedossa taas uudet hautajaiset. Tuntui tosi raskaalta, kun taas mieleen tuli jo kaikki edellisetkin menetykset. Mutta tieto siitä, että hän on nyt vapaa tuskista, helpottaa.

Joulu meni kuitenkin ihan mukavasti, sain kivoja lahjoja. Oikeasti tärkeintä oli se, että olin äidin ja isän kanssa. Tulin kuitenkin aattona kipeeksi, mutta onneksi mä olin kotikotona hyvässä hoidossa! Tapaninpäivänä kuitenkin me kaksi nuhanenä-kuume-yskä-potilasta matkustimme takaisin tänne meidän kotiin.

Oli siis vähän synkkä vuosi. Tai tietenkin tuollaiset eniten syvältä raapaisseet asiat jäivät paremmin mieleen, kuin ne pienet positiiviset. Varmasti vuodessa 2014 oli myös paljon onnellisuutta ja hyvää.

Mutta koska ollaan vielä nyt aiheessa suru, kerron, että tämä vuosi alkaa jälleen hautajaisilla. Nämä ovat mun rakkaan tädin. Kuitenkin olen kiitollinen jälleen siitä, ettei hänen tarvitse enää kärsiä, mutta suru on vielä silti aika paljon läsnä ja ajatuksissa. Olen onnellinen, että tällä kertaa ehdin käydä häntä vielä kerran katsomassa. Tässä kaksi kuvaa matkalta sairaalaan.

äiti ja isi evästää

Puhuttiin tuolla viimeisellä tapaamisella esimerkiksi mun koulunkäynnistä ja hän nosti kätensä nyrkissä ilmaan ja sanoi, että sisulla vaan eteenpäin! Sillä sisulla mä oon ahkeroinut ja jaksanut. Sillä sisulla mä aion tulevaisuudessakin jaksaa ja mä aion muistaa sen aina.