Crohn

Mietin pitkään, että haluanko kirjoittaa tästä aiheesta. Mutta kuitenkin, se tulee olemaan osa mun elämää aina, joten ajattelin sen jakaa.

Mulla todettiin tasan viikko sitten crohnin tauti. Tasan viikko sitten tähän aikaan olin hetki sitten tullut kotiin sairaalasta tähystyksestä. Siitä on vasta viikko, mutta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Mä kerron nyt vähän tarkemmin viikon takaisista tapahtumista. Älkää pelätkö, mitään tarkkoja yksityiskohtia en kerro.

6.10.2014, 23-vuotissyntymäpäiväni. Kirjaimellisesti paskin syntymäpäivä ikinä. Mua ahdisti koko päivän todella paljon ja illalla se vain paheni ja paheni. Jouduin juomaan tyhjennysjuomaa, joka ei ollut hyvää ja joka teki ikävän olon. Olin paljon puhelimessa äitin kanssa, koska se helpotti oloa. Mua ahdisti ihan todella paljon.

7.10.2014, en saanut nukuttua yöllä paljon tuntia enempää, joten aamulla olo oli vielä kamalampi. Mua ahdisti ihan hirveästi, itkin koko ajan, olin melkein koko ajan puhelimessa äitin kanssa. Mä hoin, että mä en pysty menemään sinne tähystykseen. Mä hoin, että mä en voi mennä. Ja itkin hysteerisesti. Ja panikoin ja melkein hyperventiloin. Se oli kamalaa.
Lopulta kaiken tämän järkyttävän jälkeen olinkin istumassa päiväsairaalan sängyllä. Sain esilääkkeen, joka jo pari minuuttia ottamisen jälkeen auttoi todella paljon. Ei se lääke tietenkään mitenkään niin äkkiä vaikuttanut, mutta kun tiesin, että olo tulee helpottumaan, niin sekin auttoi jo paljon.

Odotin, että se lääke olisi vienyt multa muistin, kuten hammaslääkärissä annettava lääke vie, mutta se ei tehnytkään sitä. Muistan kaiken, mutta olin koko ajan rauhallinen, onneksi. Tähystys itsessään ei ollut paha kokemus. Se ei kestänyt varttia kauempaa ja vaikka aluksi sattui todella paljon, sekin kesti vain n. minuutin ja sitten sain lisää kipulääkettä joka auttoi melkein heti. Tähystävä lääkäri totesi, että kyllä täällä on Crohn. Näin itsekin operaation tv-ruudulta ja näin haavat jotka kuuluvat siihen tautiin.
Operaation jälkeen istuskelin taas päiväsairaalan sängyllä tarkkailtavana. Kauaa en siinä ollut, koska vointi oli ihan hyvä ja sain luvan lähteä. Kaiken aamuisen tuskan jälkeen musta tuntui, että mä pystyn tekemään mitä vaan ja selviän mistä vaan, kun selvisin tästäkin.

Kotimatkasta en kyllä muista mitään. Siinä kohtaa se lääke on vienyt muistin, mutta vaan pieneksi hetkeksi. Kotona menin lepäämään ja nukuinkin pari tuntia. Olin edelleen ihan rauhallinen, tosin vähän itkuinen. Illalla, kun vahvojen särkylääkkeiden ja rauhottavan lääkkeen vaikutus oli lakannut, mua sattui ihan järkyttävästi. Ei minnekkään tähystysalueelle vaan niskoihin ja hartioihin! Mietin, että mitä ihmettä tapahtuu, mutta sitten Joonas ystävällisesti informoi mua, että ne on vaan ne samat niska-hartiakivut jotka koko ajan on olemassa, mutta koska olin rentona ja kipulääkittynä, en tietenkään tuntenut niitä. Lääkkeen vaikutuksen lakattua se kipu vaan iski niin voimakkaana ja lujaa, että huh. Se oli aika kauheeta.

Mutta minä päätin, että en aio tämän sairauden masentaa minua, vaan aion elää elämääni täysillä ja nauttien positiivisistä asioista. Parin viikon sisällä saan ajan keskussairaalaan ja siellä tehdään hoitosuunnitelma sekä aloitetaan lääkitys. Ja saadaan myös koepalojen tulokset, joita otettiin paljon.
Eikä tämä mikään kuolemansairaus ole, joten siitä olen kiitollinen. Onhan mulla se kilpirauhasen vajaatoimintakin ja ihan hyvin sen kanssa elelen.

Näillä mennään mitä on annettu. Ja tässä pätee edelleen mun elämän filosofia.
"Miksi sairauksia, vaikeuksia ja ahdistuksia annetaan niille, jotka eivät niitä jaksa kantaa? Paitsi että olen jaksanutkin ne kantaa ja tässä olen edelleen. Mä olen oikeasti vahva, en aina vain muista sitä."

Sellaisina hetkinä, kun oma usko ei riitä, olen kiitollinen, että mulla on perhe ja ystäviä jotka uskoo ja kantaa.
Suurin kiitos Joonakselle, äitille ja iskälle. Ja todella suuren kiitoksen lähetän myös Taivaaseen.